Suomalaisen hyvinvointivaltion helmi on ollut pyrkimys universalismiin. Sellaista edustaisi esimerkiksi perustulo, mutta voisiko universalismin nähdä laajemmin niin, että se olisi myös ihmisiä yhteiskuntaryhmästä toiseen yhdistävää toimintaa?

Sellaista kuin suomalainen kouluruokailu esimerkiksi on. Tai hollantilainen sosiaalinen ravintola Resto van Harte, joka kokoaa yhteen kaikenikäisiä asukkaita. Puolalainen maitobaari, josta sai huokean aterian ja joka siksi houkutti puoleensa kaikkia. Tai Helsingin Viikin kirkon vapaaehtoisten järjestämä iltaruoka, jonka ansiosta pienituloinen saa arkeensa taloudellista ja lapsiperhe ajallista väljyyttä. Tai Vantaan Hämeenkylässä järjestettävä koko kylän yhteisöruokailu.

Voisiko Yhteinen keittiö olla tila, joka houkuttelee puoleensa kaikenlaisia ihmisiä?

Kysyn tätä siksi, että yhtäällä joukko huono-osaisimpia ihmisiä jää yhä useammin kotiin eikä löydä tietään palveluihin. Ensimmäinen askel on houkutella heidät pois kotoa ihmisten yhteyteen. Toisaalla joukko työssäkäyviä kokee merkityksettömyyttä ja yksinäisyyttä sosiaalisista verkostoistaan huolimatta. Puhutaan myös sellaisesta kokemusmaailmojen eriytymisestä ja sosiaalisten etäisyyksien kasvamisesta, joka alkaa vaikuttaa tulonjakopolitiikkaan kaikkein heikoimmassa asemassa olevien kannalta epäedullisesti.

Yhteinen keittiö voi parhaimmillaan olla merkityksellisyyttä rakentava tila tai toiminta. Sitä voisivat olla organisoimassa yksittäiset asukkaat, asukasjoukot, ryhmät, järjestöt, seurakunnat, urheiluseurat, kunnat tai kaupalliset toimijat. Yhteinen keittiö olisi kuitenkin maakunnan johtama julkinen toiminto, näin visioin. Keittiö voisi kokoontua päivittäin, kuukausittain tai näitä satunnaisemmin pysyvässä tai vaihtelevassa tilassa. Ateriasta voitaisiin periä raaka-ainemaksu.

Yhteistä kaikille Yhteisille keittiöille olisi avoimuus, reiluus ja yhteisyys. Bantu-kielessä sille on oma sanansa, ubuntu.

Blogin kirjoittajana erikoistutkija Anna-Maria Isola, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos